Heippa ihana lukijani!
Olen pohtinut useasti anteeksi antamista ja sitä miten monet kertovat anteeksi antamisen vapauttavan tai helpottavan? Olen kokenut olevani huonompi ihminen, kun en halua antaa anteeksi! Tänään kuitenkin oivalsin jotakin. En ole vanki kenekään toisen tekemiselle, joka on satuttanut tai loukannut minua. Siispä anteeksi antaminen ei myöskään vapauttaisi minua mistään.
Elämässäni on tapahtunut muutamia asioita, joita en toivottavasti tule koskaan antamaan anteeksi. Ensimmäinen on raiskaus, joka tapahtui minun ollessani 16-vuotias ja vielä täysin tietämätön seksiasioista. Asia oli mielessäni ja vaikutti huonolla tavalla elämääni vuosia ja vuosia, mutta lopulta kun purin tapahtuneen blogiini joskus liki 10 vuotta sitten, sain asiaa vihdoin pikkuhiljaa päivittäisestä ajatusmaailmastani ja nykyään koko asia ei herätä minussa juuri mitään muuta kuin säälin tunteita tekijää kohtaan.
Mistä anteeksiantaminen vapauttaisi minut? Miten se helpottaisi kenenkään muun oloa kuin syyllisen? Miksi antaisin anteeksi kenellekään, joka on tuhonnut tarkoituksenmukaisilla teoillaan ison osan elämästäni? Ketä tuollainen anteeksiantaminen eniten palvelisi? En koe, että minua ainakaan.
Toinen, jolle en koskaan halua antaa anteeksi on esikoiseni isän äiti, joka tuhosi arvostelullaan itsetuntoni useiksi vuosiksi. Sai minut valtavan väsymyksen ja stressin valtaan silloin kun vastasyntynyt lapseni olisi minua eniten tarvinnut. Hän aiheutti kiusaamisellaan ja öisillä kännisoitoillaan paljon eripuraa kaikkien läheistensä välille ja tietoisesti ”söi” kaikkien lastensa parisuhteita sisältäpäin.
Mitä antaisin hänelle anteeksi? Miten se poistaisi palaakaan siitä kärsimyksestä, jota hän meille aiheutti? Miten anteeksi antaminen täysin merkityksettömälle ihmiselle keventäisi tai helpottaisi oloani?
Kolmas on nuorimmaiseni isä, joka narsistisuudellaan ja väkivaltaisuudellaan hallitsi minua yli 5 vuotta ja joka lähes tappoi minut lopulta 8-vuotiaan lapseni silmien edessä. Miksi antaisin hänelle anteeksi? Miten se poistasi sen 10-vuotisen kärsimyksen, pelon ja masennuksen, jossa elin lasteni kanssa tuon tapahtuman jälkeen? Miten elämäni muuttuisi helpommaksi jos antaisin anteeksi?
Minulla ei ole mitään tunteita noita edellä mainittuja henkilöitä tai tapahtumia kohtaan. En kanna kaunaa, en vihaa, en ole surullinen. En mieti niitä asioita, eikä niillä tunnu olevan juurikaan merkitystä elämääni tässä hetkessä. Elämää on eletty ja siinä kasvettu. Niillä korteilla on pelattu, jotka on jaettu. Olen nähnyt yhden noista henkilöistä pari kertaa lähikaupassamme. En tuntenut mitään. En vihaa, en kaunaa, en mitään. Lähinnä huvitti, että toiset ne jumittaa samassa tilanteessa edelleen, kun parikymmentä vuottakin sitten. Kohtaamiset eivät tuntuneet miltään.
En koe, että antamalla anteeksi jotakin, jolla ei enää ole minulle mitään merkitystä voisi helpottaa minua millään lailla. Lähinnä pitäisin itseäni heikkona jos antaisin anteeksi. Ja mitä antaisinkaan anteeksi? Kukaan ei ole minulta tekojaan anteeksi pyytänyt. Enkä antaisi vaikka pyytäisikin. Mitä se enää auttaa. Vanhoihin asioihin!
Tässä muuten pihamme illan äänimaailma. Kurkivanhemmat toivat jo isoksi kasvaneen poikasensa iltapalalle. Näitä söpösiä saamme seurata tässä joka ilta ja aamu <3
Kiitos, että luit 🙂
