Moikka moi arvoisa lukijani!
Tänään on jouluaatto, joten Hyvää Joulua!
Vuoden loppua kohden tulee usein kirjoiteltua koosteita kuluneesta vuodesta, etenkin yrittäjänä (LUE MYÖS: Oppimatka raadollisen kosmetiikka-alan keskellä), mutta myös henkilönä ja tässä kirjoituksessa pohdin mikä on ollut ikimuistoisin matkani.
Vähävaraiset lähtökohdat
Olen syntynyt vuonna 1976. Molemmat vanhempani ovat olleet työssäkäyvää kansanosaa, mutta kuten monilla työssäkäyvillä tälläkin hetkellä, myös heidän työsdtä saamat tulot eivät aina riittäneet elämiseen. Isäni ajoi rekkaa ja oli usein viikot poissa, äitini oli toimistotyössä, jonka lisäksi hän teki iltaisin siivoojan tai tiskaajan hommia, jotta raha riittäisi paremmin.
Omassa lapsuudessani ei ollut muodikasta kierrellä kirpputoreja “tekemässä löytöjä”, siihen aikaan ei tainnut kirpputoreja ollakaan, muistan vain Pelastusarmeijan kirppiksen, ja sieltä vaatteiden ostaminen oli 80-luvulla ja 90-luvulla “noloa”.
Nykyään on kestävyyden kannalta muodikasta ostaa käytettyä, mutta 80- ja 90-luvuilla sellaisesta ei vielä tiedetty mitään. Ne, ketkä hankkivat vaatteensa Pelastusarmeijasta, olivat köyhintä kansanosaa ja muiden lasten kiusaamisen kohteina, sillä oli noloa ostaa jonkun vanhoja vaatteita.
MAINOS:
Meidän perheellä ei ollut varaa käydä edes Pelastusarmeijassa. Jouduin käyttämään ala-asteella koulussa jotakin vielä nolompaa! Nimittäin äitini ompelemia vaatteita. Kadehdin serkkujani, jotka olivat päässeet Pelastuarmeijasta ostamaan “uusia” vaatteita heille.
Nykyään itse tehdyt tavarat ja vaatteet ovat myös arvostuksessa huipussaan, mutta 80-luvun loppupuolella, kun luokkakaverini kulkivat jostakin Hobby Hallin- tai Anttilan kuvastoista tilatuissa, viimeisen päälle muodikkaissa vaatteissa, jouduin itse pukemaan päälleni äitini ompelemia mekkoja ja paitoja. Miten noloa se olikaan! Jopa rippijuhlassa olin äitini ompelemassa “rumassa” paidassa ja mekossa, kun kaikilla kavereillani oli tyylikkäät iltapuku-tyyppiset upeat asut.
Tänä päivänä ymmärrän, miten paljon äitini on tehnyt vuokseni. Jotta minulla olisi ehjät ja sopivan kokoiset vaatteet päällä, hän on opetellut ompelemaan, ostanut kankaita ja tehnyt minulle paljon vaatteita. Vaikka ne silloin tuntuivat äärimmäisen noloilta, nyt aikuisena arvostan tätä suurta vaivan näköä äärimmäisen paljon <3 Kiitos, äiti <3
Vähävaraisen ruokavalio
Perheessämme oli tavallista, että maitoa laimennettiin vedellä, jotta se riittäisi pidempään. Sama juttu ketsupissa, sinne sekoitettiin usein vettä, jotta se kestäisi pidempään. Leivän päälle oli yleensä vain juustoa ja sitäkin sai laittaa maksimissaan 2 ohutta siivua per leipä. Joskus hyvin, hyvin harvoin muistan, että jääkaapissa oli lauantaimakkaraa. Leikkeleitä en muista lapsuudessani koskaan kotona nähneeni. Kerran kaverini luona sain maistaa “kinkkumakkaraa” leivän päälle ja se oli ihmeellistä se! Leipänä meillä oli aina Ranskanleipää, joka tuohon aikaan oli kaupan halvin leipä, tai äidin itse tekemiä sämpylöitä.
MAINOS:
Ruokana tavallisesti oli hernekeittoa, kesäkeittoa tai makaronia sellaisenaan ilman kastiketta. Hernekeitto ja paistettu makaroni ovatkin olleet lempiruokaani aina liki tähän päivään asti.
Salaatit ja hedelmät eivät kuuluneet ruokatarvikkeisiimme laisinkaan, enkä tähän päivään mennessä oikein osaa syödä sellaisia, vaikka tiedän, että ne kuuluvat monipuoliseen ruokavalioon ja ovat terveyden kannalta välttämättömiä. Kalan kanssa sama juttu.
Matkustelu
Jo ala-asteella ymmärsin, että moni luokkakavereistani matkusti perheensä kanssa myös ulkomaille. Koulussa kerrottiin lomaterveisiä Kreikasta ja Italiasta, mutta itse en ollut kouluikään mennessä käynyt ulkomailla lainkaan. Ensimmäinen kokemukseni ulkomaasta oli viidennellä tai kuudennella luokalla, kun oman koulumme ystäväkoulu Göteborgista toi oppilaita Suomeen viikoksi ja vastavuoroisesti jotkut luokaltamme pääsivät sitten viikoksi Ruotsiin, minä mukaan lukien.
Luokkaretkellämme kävimme Ahvenanmaalla, joka myös tuntui ulkomaalta pienen koululaisen silmissä.
Jossakin kohtaa yläasteella itseäni 10 vuotta vanhempi serkkuni otti minut mukaansa päivä Tukholmassa -risteilylle, mutta sen pidemmällä en ollut koskaan elämässäni käynyt.
Tein elämäni ensimmäisen ulkomaan lomamatkan vasta vuonna 2014, 38 vuotiaana, ja silloin lensin neljäksi päiväksi Prahaan. Olin säästänyt sitä varten yli vuoden ja muistan edelleen, että lomabudjettini minulle ja tyttärelleni oli 700 euroa.
Praha oli ihana! Meillä oli budjettiluokan hotelli kaupaungin laitamila, jonne kuljimme joko julkisilla tai taksilla, joka oli siellä todella halpa. Näimme paljon nähtävyyksiä ja koimme upeita elämyksiä keväisessä Prahassa.
Työelämä
Olin lähtenyt työelämään 14 vuotiaana, eli heti, kun työssäkäynti oli lain puitteissa mahdollista. Pääsin kesätyöhön ja lomatuuraajaksi Turun Kaupungin Sairaalan keittiöön tiskaamaan ja vaikka kärsin jo silloin käsi-ihottumasta, joka paheni voimakkaista pesuaineista, ja kuumuudesta ja kuumista märistä astioista, ahkeroin sieltä 4000 markkaa ostaakseni itselleni mopon.
Moni ystäväni sai mopon lahjaksi vanhemmiltaan, tosin jotkut joutuivat myös itse osallistumaan ostoon jollakin pienellä summalla, esimerkiksi kesätyöstä saamallaan palkalla, mutta itse jouduin ostamaan mopon kokonaan omalla rahallani. En saanut kuitenkaan valita sellaista mopoa, jonka halusin, vaan isäni päätti, että Monkeyn tai PV:n sijaan minulle tulee Tunturi Break. Noloa.
Isäni oli käytännöllinen. Hänen mielestään Monkeyt ja PV:t ovat huonolaatuisia ja kotimainen Tunturi olisi kestävämpi, ja se varmasti oli tottakin. Herkässä teini-iässä nololla Tunturilla ajaminen ei kuitenkaan ollut muodikasta ja sainkin kuulla haukkuja sekä kiusaamista siitä jatkuvasti.
Mopon kunnossa pito ei minua kiinnostanut, koska mopo oli niin nolo, ja annoinkin kenen tahansa ajella sillä ja virittää sitä, koska toivoin lähinnä eniten, että koko mopo hajoaisi, enkä joutuisi enää sillä ajamaan. Mopo, kun oli, niin äidin autokyytiä ei enää nimittäin enää saanut, vaan matkat tuli taittaa mopolla.
Ammattikoulun alettua alkoi elämässäni vaihe, jota en nyt tässä käy läpi. Se piti sisällään elämänvaiheen, joka vei minut kahdesti vankilaan ja päättyi porukoihin, joissa päihteet ja huumeet olivat arkipäivää. Välissä ehdin kuitenkin työskennellä silloin yrittäjinä toimivien vanhempieni huoltoasemalla myyjänä parin vuoden ajan, ja sain sieltä oppia ja kipinää myöhempään yrittäjyyteen.
Elämänvaihe päättyi vuosia kestäneeseen väkivaltaiseen parisuhteeseen, jonka jälkimainingeissa sairastuin vakavaan masennukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon, joista vaikeaa masennusta kesti noin 10 vuotta. Kun lopulta aloin päästä siitä masennuksen ja sen lääkityksen aiheuttamasta sumusta hieman ulos, muutimme vaatimattomiin olosuhteisiin vuokralle maalle elokuussa 2011, ja muutaman vuoden kuluttua olinkin jo itsekin yrittäjä.
Kulkuneuvot
Taitavana autonkorjaajana isäni on hankkinut minulle kaikki kulkuneuvoni. Hän osti kolaroituja rikkinäisiä autoja ja korjasi ne käyttökelpoisiksi, jotta minulla olisi kulkuneuvo, jolla päästä paikasta toiseen. Monesti asuin sellaisella alueella, josta ei ollut bussiyhteyksiä ja lisäksi sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi bussissa matkustaminen ei olisi helposti onnistunut muutenkaan.
Ensimmäinen omalla rahallani ostamani auto oli 3000 euroa maksanut Chevrolet Nubira, jonka ostoa varten otin pankista pienen luoton. Tämä oli kesäkuussa 2016, kun olin 40 vuotias. Aiemmin, kun minulla ei ollut luottotietoja, autot olivat yleensä isäni nimissä. Aina piti myös harjoitella vastaus ulosottomiehelle, joka soitti kysyäkseen, kenen auto on kyseessä ja minkä arvoinen se on. Vastaus oli, että se on isäni auto ja arvoltaan alle tuhat euroa, ja näin se todella olikin, totta kai!
Yrittäjänä
Yrittäjyyteni oli ikään kuin pakon sanelemaa, ei välttämättä se eniten haluamani vaihtoehto elämässä. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni vuoksi en voinut enää toimia palkkatyössä ja kohdata ihmisiä säännöllisesti, mutta tukien varassa eläminen ei kuitenkaan ollut se mitä halusin elämältäni. Halusin nähdä ja kokea, kuten muutkin. Matkustella ja ostaa ihania asioita, kuten muutkin. Tukirahojen kanssa se vaan ei ollut mahdollista. Lisäksi koin nöyryyttävänä mennä joka kuukausi sosiaalitoimeen tapaamaan sosiaalityöntekijää tiliotteiden, laskujen ja kuittien kanssa kertomaan joka ikisen tiliotteen rivillä näkyvän summan taustat, mitä on maksettu, mitä on nostettu, mitä on ostettu.
Erään kerran olin nostanut 20 euroa tilitäni tehdäksemme lasteni kanssa retken erään silloin aution parantolan maisemiin. Sain sosiaalitoimesta järkyttävät motkotukset siitä, miten vastuuntonta oli viedä lapsia retkelle autolla, kun siihen ei ollut varaa!
Erään kerran perheessämme käynyt perhetyöntekijä tivasi minulta tulevaisuuden suunnitelmiani rahan suhteen ja vastasin vitsillä, että odottelen lottovoittoa. Perhetyöntekijä oli ottanut tämän todesta ja raportoinut eteenpäin ja sain taas suuret motkotukset siitä, että elän haave maailmassa, en ole realistinen, en tee tarpeeksi ja niin edelleen. Silloin päätin, että en jää tähän köyhyysloukkuun virastoihmisten haukuttavaksi ja nöyryytettäväksi, ja joka kuukausi tilivelvolliseksi, että minne olen nyt laittanut euron tai kaksi.
Vuonna 2013 perustin sitten toiminimen. Sen nimi oli T:mi Ateljee Amnelin. Siihen aikaan nimittäin olin ahkera valokuvaaja. Äitini oli aiemmin saamallaan pienellä perinnöllä hankkinut minulle aikanaan filmijärjestelmäkameran, jonka myötä olin harjoitellut kuvaamista. Myöhemmin äitini hankki minulle osamaksulla digijärkkärin, jolla pääsin kuvaamaan, ja äitini minulle osamaksulla hankkiman tietokoneen avulla editoimaan valokuviani.
Itse olin nimittäin tuon edellä mainitun elämänvaiheen vuoksi menettänyt luottotietoni, joten osamaksut ja puhelinliittymät olivat ulottumattomissani, mutta onnekseni äitini luotti minuun ja auttoi näiden minulle tärkeiden asioiden hankkimisessa, vaikkakin pienituloisena hänkään ei niitä voinut ostaa, muuta kuin osamaksulla, jota sitten itse lyhensin hänelle takaisin.
Valokuvat olivatkin ensimmäiset asiat, jotka johdattivat minut yrittäjäksi. Olin tuohon aikaan saanut jo valokuvaamisella palkintoja ja pitänyt näyttelyitä. Oli vain luonnollista, että ideoisin valokuvistani muitakin tuotteita, kuin pelkkiä sisustustauluja. Valikoimaani kuului muun muassa itse valmistamiani saunamittareita ja kelloja.
Valokuvatuotteiden ja taulujen ohessa tein myös nettisivuja ja logoja sekä pyöritin hyvin pientä verkkokauppaa. Verkkokauppani kaipasi kuitenkin liikennettä, jota pelkät saunamittarit ja kellot eivät tuoneet. Niinpä ideoin verkkokaupan, joka kokoaisi yhteen alueen käsityöläisten tuotteet, ja jonka ylläpidon sekä kustannukset otin kontolleni sillä ehdolla, että sain muiden käsityöläisten tuotteet sinne tilimyynti periaatteella, eli en maksanut tuotteista käsityöläisille ennen kuin ne oli myyty. Tästä sain itselleni sitten pienen provision.
Kaikki edellä mainitut taidot olin opetellut itse. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni vuoksi kurssit ja koulut eivät olleet mahdollisia minulle, mutta olen päättäväinen luonteeltani ja jos päätän, että haluan tehdä jotakin, menen vaikka läpi harmaan kiven sen tehdäkseni, vaikka se vaatisi rutkasti uuden opettelua ja epäonnistumisia!
Nyt minulla oli verkkokauppa, jonka olin itse rakentanut ja jonka markkinoinnista ja näkyvyydestä olin itse vastuuussa. Pikkuhilaa tuotevalikoima kasvoi ja pikkuhiljaa myös ostoksia alkoi tulla. Aluksi se oli yksi ostos kuukaudessa, sitten yksi ostos viikossa ja lopulta muutamia ostoksia viikossa. Lopulta kauppani toi jo sen verran euroja, että ilmoittauduin velkajärjestelyyn saadakseni luottotietoni takaisin ja lopulta verkkokauppani tarjosi minulle jo sen verran tuloja, että luottotietojen palautumisen jälkeen sain isäni takaamana asuntolainan pankista.
Näin meistä tuli särkisalolaisia syyskuussa 2016 ja loppu onkin Saaren Taian tunnettua historiaa!
Kiitos, että luit. Toivottavasti tarinani inspiroi sinua! Mukavaa joulunaikaa ja kurkista ihmeessä Saaren Taika Shopin välipäivätarjoukset ja poimi itsellesi laadukasta ihonhoitoa edulliseen hintaan!
Katso tutkimus klikkaamalla kuvaa.
Yksi vastaus