Tänään ei huvita tervehtiä ystävällisesti lukijaani. Se ei jotenkin sovi yhteen sen kanssa mitä aion nyt kirjoittaa. 14 vuotta sitten huhtikuussa tapahtui jotakin, joka silloin oli maailmani romahdus ja pitkän pitkän vaikean taipaleen alku, mutta joka tänään on ollut ihana uuden elämäni synnyinlaukaus. 14 vuotta sitten huhtikuussa nuorimmaiseni (silloin 4kk), isä yritti tappaa minut oman kotimme eteisessä, 8-vuotiaan tyttäreni katsoessa kauhuissaan vieressä. Miksi ihmeessä haluan kirjoittaa tällaisesta nyt, kun asiat on hyvin ja koko tapahtuma liki unohtunut? Nuorimmaiseni on nyt 14-vuotta. Muutaman viikon ajan hän on pitänyt isäänsä yhteyttä Whatsapin kautta. En tiedä kenen aloitteesta ja miten usein, mutta yhteydenpitoon liittyvät seikat toivat elämäämme takaisin aikoja sitten unohtuneet stressin ja pelon. Rohkea tyttäreni, joka on käynyt läpi oman vuosia kestäneen selviytymiskamppailunsa halusi kertoa veljelleen miltä veljeä oli kaikki nämä vuodet suojeltu: Syyn miksi kukaan meistä ei halua olla tekemisissä hänen isänsä kanssa. Tänään pihatöiden jälkeen, kun makasin sängyssä hiljaa hyvän…