Puhelinkammo. Onko sellaista?

Puhelinkammo. Onko sellaista?

Moikka moi arvoisa lukijani!

Törmäsin Facessa kaverini julkaisemaan sarkasmikuvaan jossa kerrottiin puhelimessa olevan 8 toimintoa joiden kautta saa yhteyden ilman, että tarvitsee puhua kenenkään kanssa. Kuva oli niin nerokas ja aivan kuin suoraan omasta suustani, joten päätin kirjoittaa asiasta pienen pohdinnan blogiini.

Aika moni johon olen törmännyt puhelinkammo-asian tiimoilta ei ymmärrä laisinkaan mistä sellaisessa on kysymys. Suomessa vielä jopa monella yritykselläkin on hommat sen verran takapajulassa, että ainoa yhteydenottomahdollisuus on joko käynti taikka soitto. Turha kai arvatakaan jäävätkö nämä yritykset auttamattomasti pois jo yhä useampien listoilta, sillä tiedän myös useita ja yhä useampia ihmisiä joille soittaminen ei ole vaihtoehto.

Mikä ihmeen puhelinkammo?

Puhelinkammo on tunnetila, fobia, tai ehkä jopa sairaus joka saa stressihormonit nousemaan pelkästä ajatuksesta, että pitäisi puhua jonkun kanssa. Puhelinkammoinen ei kykene soittamaan virastoihin, lääkäriin tai minnekään muuallekaan ”tärkeisiin paikkoihin”. Itselläni on ollut puhelinkammo useita vuosia ja puhelin onkin nykyään lähes aina äänettömällä. Ihmiset joiden tarvitsee saada minuun yhteys, tietävät kyllä laittaa viestiä messengerin tai tekstarin kautta. Pelkkä puhelimen soiminen saa jo stressin nousemaan ja itselläni stressitason laskemiseen kuluu huomattavasti aikaa, joskus jopa koko päivä.

Joskus olen törmännyt kyselyihin tai ilmoituksiin jossa kehoitetaan soittamaan lisätietoja. Arvatkaa soitanko?! Tällaisia voivat olla esim. jotkut työhön liittyvät asiat joissa joku haluaa sopia tai kysellä tarkemmin puhelimitse tai sitten jotkin ilmoitukset joissa sanotaan, että lisätietoja saa soittamalla.

Tiedän useita henkilöitä, samanlaisia kuin minä, joilta jää nuo yhteydenotot tekemättä. Itse asioin lähestulkoon ainoastaan sähköisesti ja jos sähköinen asiointi ei ole mahdollista, jää asioiminen sellaisen tahon kanssa tekemättä.

Mistä puhelinkammo sitten tulee?

Sitähän minä en voi tietää, mutta luulen sen olevan yhteydessä minulle diagnosoituun sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Tämä sairaus aika pitkälti estää kaikki tapaamiset tai muut sosiaaliset ”kokoontumiset” elämässäni. Siksi minua näkeekin vain hyvin harvoin, jos koskaan, missään tapahtumissa tai ”kinkereissä”. Joskus olen tsempannut pakosta tai halusta ja saanut mentyä johonkin tapahtumaan tai tilaisuuteen, mutta tätä tsemppausta on edeltänyt yleensä jo muutama uneton yö, kuumeilua, päänsärkyä, vatsakipua. Kerran jouduin jopa lääkärille, kun oireeni vastasivat sydänkohtausta; vasen puoli puutui jalkaa, kättä ja kasvoja myöten, naama roikkui toiselta puolelta, rintaa pisti ja kurkkua kuristi. Sydänfilmissä ei kuitenkaan näkynyt mitään poikkeavaa ja lääkäri arvelikin minulla olleen pahan paniikkikohtauksen.

Sellainen tämä on siis minulla. Onko sinulla kokemuksia vastaavasta?



Vastaa


%d bloggaajaa tykkää tästä: