Kiitos tuesta.
Kirjoitin postauksen Naisyrittäjiin, ja saamamme tuki ja sympatia olivat pysäyttäviä. Haluan kiittää kaikkia, jotka pysähtyivät lukemaan, jakoivat omia kokemuksiaan tai osoittivat tukensa. Tämä merkitsi paljon.
Postaus sai nopeasti runsaasti reaktioita ja kommentteja. Useissa niistä kerrottiin kokemuksista somekohujen, aikuisten kiusaamisen ja julkisen lynkkauksen keskellä. Monelle ne olivat olleet raskaita ja pitkään vaikuttaneita kokemuksia.
Viime päivien aikana olen lukenut valtavan määrän kommentteja edelliseen kirjoitukseeni Naisyrittäjissä.
Niissä jaettiin paljon kokemuksia somekohujen, aikuisten kiusaamisen ja julkisen lynkkaamisen vaikutuksista.
Useissa kommenteissa nousi esiin se, miten syvästi tällaiset tilanteet voivat vaikuttaa terveyteen, jaksamiseen, työkykyyn ja luottamukseen ihmisiä kohtaan.
Miten ne ovat vieneet yöunet, horjuttaneet terveyttä, rikkoneet luottamusta ja jättäneet jälkiä, jotka eivät katoa.
Oli pysäyttävää huomata, miten moni tunnisti ilmiön, vaikka tarinat olivat erilaisia.
Haluan kertoa tästä myös oman taustani kautta. Minua on kiusattu lapsuudesta asti. Ala-asteella mielikuvituksellisena, herkkänä ja vähän erilaisena tyttönä.
Myöhemmin ulkonäöstä ja ihottumien vuoksi. Teini-iässä siksi, että olin kylän ”poikatyttö”, rakastin autoja ja vietin aikaa poikien kanssa, mikä herätti mustasukkaisuutta ja vihaa, joka purkautui väkivaltaisena käytöksenä minua kohtaan.
Opin varhain pelkäämään. Pelkäämään koulumatkoja. Pelkäämään omia ikätovereita.
Parikymppisenä minulla diagnosoitiin vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko. Niin vaikea, että minut todettiin työkyvyttömäksi. Silti päätin yrittää. Ryhdyin yrittäjäksi ja jatkoin eteenpäin sairauden tuomista haasteista huolimatta.
Tämä viimeisin kohu on ollut yksi elämäni vaikeimmista kokemuksista. Sen jälkimainingit ovat kestäneet jo puolitoista vuotta. Ei ole pitkä aika siitäkään, kun aivan tavallinen postaus samassa ryhmässä johti rumaan kommentointiin, ja jouduin sulkemaan kommentit oman jaksamiseni vuoksi. Ei siksi, että se olisi hyvää liiketoimintaa, vaan siksi, että terveyteni ei kestä.
Siksi nämä viime päivien kommentit ovat merkinneet minulle enemmän kuin osaan sanoilla kuvata. Ne ovat olleet lempeitä ja inhimillisiä. Niissä on ollut ymmärrystä, kokemusta ja empatiaa, jota tämän päivän somessa näkee enää harvoin.
Tämä ei pyyhi pois jo tapahtunutta. Mutta se antaa toivoa siitä, että kaiken äänekkään, repivän ja rikkovan keskellä on myös paljon ihmisiä, jotka ovat empatiakykyisiä ja haluavat rakentaa, eikä tuhota.
Ja juuri se antaa minulle voimaa jatkaa tämän kaiken jälkimainingeissa ❤️
Mitä kommenteista jäi erityisesti mieleen?
Useampi kertoi seuranneensa kohua sivusta ja kokeneensa sen ahdistavana ja jopa musertavana. Moni kuvasi järkytystä siitä, kuinka nopeasti keskustelu muuttui kovaksi, armottomaksi ja empatiakyvyttömäksi.
Tämä oli lohdullista huomata. Saada vihdoin varmistus siitä, että kokemani tunteet ovat todellisia. Että ne ovat looginen reaktio siihen, mitä olen kokenut, eikä niitä tarvitse hävetä, selitellä tai puolustella.
Erityisesti pysäytti se, että moni ei kokenut tapahtunutta enää mielipiteen ilmaisemisena, vaan henkisenä pahoinpitelynä ja tarkoituksellisena vahingoittamisena.
Useissa kommenteissa nousi esiin kokemus siitä, että kohua käytettiin välineenä. Keinona ratsastaa toisen kriisillä, kerätä näkyvyyttä tai edistää omaa yritystä tai asemaa. Tämä koettiin erityisen raskaana ja epäoikeudenmukaisena.
Moni kertoi menettäneensä luottamuksensa siihen, että somekeskustelu olisi reilua tai vilpitöntä. Hämmentävänä pidettiin sitä, että myös ihmiset, joita pidetään fiksuina ja empaattisina, saattoivat lähteä mukaan lynkkaavaan joukkoon.
Joku kirjoitti, ettei tällaisen jälkeen pysty enää suhtautumaan samalla tavalla niihin, jotka hyödyntävät toisten vaikeita tilanteita myyntinä, markkinointina tai oman aseman vahvistamisena.
Toistuvana ajatuksena nousi esiin se, että vaikka virheistä pitää voida puhua ja vastuuta kantaa, julkinen häpäisy ja massan voimalla tapahtuva kivittäminen jättävät jälkiä, jotka ulottuvat pitkälle ihmisiin, perheisiin, työyhteisöihin ja terveyteen.
Miksi halusin kirjoittaa tämän?
Halusin kirjoittaa tämän jatkotekstin siksi, että kohut eivät lopu siihen, kun keskustelu hiljenee tai otsikot vaihtuvat. Ne jäävät elämään ihmisissä. Kehossa, mielessä ja arjessa.
Samalla halusin tuoda esiin myös toisen puolen. Sen, että kaiken äänekkään, repivän ja rikkovan keskellä on paljon ihmisiä, jotka pysähtyvät, ajattelevat ja valitsevat empatiankin silloin, kun olisi helpompaa liittyä joukkoon.
Se ei poista tapahtunutta. Mutta se auttaa jatkamaan eteenpäin.
Empatia ei tarkoita sitä, etteikö virheistä saisi puhua tai vastuuta vaatia. Se tarkoittaa sitä, että muistamme puhuvamme ihmisistä.
Ja jos tämä kirjoitus saa edes yhden ihmisen pysähtymään ennen kuin kirjoittaa, jakaa tai tuomitsee, se on täyttänyt tarkoituksensa.
Kiitos, että luit.
