Moi!
Onnellisuus on asia joka tulee jostakin syvältä sisimmästä. Se ei tule rahasta, se ei tule tavarasta. Se ei tule siitä missä asut eikä sieltä millaisella autolla ajat. Se on joku sellainen tunne joka tulee silloin kun asiat on hyvin.
Hetki sitten kävin hakemassa mehua kylmästä ulkoeteisestämme ja pienen hetken tunsin suurta onnellisuutta. Olen onnellinen kodistamme. Olen onnellinen asuinpaikastamme saaressa. Olen onnellinen lemmikeistämme, vaikka ne ovatkin vähän villejä! Olen onnellinen monestakin asiasta, vaikka samaan aikaan olen todella stressaantunut esimerkiksi siitä että mieheni otti juuri lopputilin todella hyvästä työstä ja siirtyy minun palvelukseeni tekemään pyykkietikka ja voiteita!
Minua stressaa todella paljon alan kilpailutilanne, sekä se että mitä jos tuotteemme eivät olekaan ihmisten pitämiä? Silti samaan aikaan tunnen todella suurta tyytyväisyyttä kaikesta siitä hyvästä palautteesta mitä olen tuotteistamme saanut ja kaikista niistä ihanista jälleenmyyjistä, jotka tuotteitamme myyvät. Elämä on todella jännittävää parhaillaan vaikka joskus stressi pyrkiikin ottamaan vallan päällimmäisenä tunteena.
Tästä tulikin mieleeni, että olenko itse vain sattumoisin törmännyt bloggaajiin, jotka kirjoittavat kokevansa ahdistusta ja masennusta siitä kiiltokuvaelämästä joita he esittävät viettävänsä blogeissaan ja Instagrameissaan vai alkaako tämä olla tämän hetken vallalla oleva trendi? Onko kiiltokuvaelämä tullut tiensä päähän?
Itse olen aina tykännyt enemmän aidosta elämästä kertovista kirjoituksista. Milloin jollakulla on masennus, työuupumus, ero tai milloin joku on saavuttanut jotakin kauan haaveilemaansa. Tarkalla silmällä kun niitä kiiltokuvapostauksia katsoo, huomaa, että ne ovat hyvin suppea ja aina samanlainen otos kirjoittajansa väitetystä elämästä. Jos asiaa ajatuksella miettii, niin on ihan ymmärrettävää, että tuollaisten kiiltokuvaelämien seuraaminen alkaa kyllästyttää lukijaa ja varmasti pikkuhiljaa myös kirjoittajaa.
MAINOS:
Aito elämä on kiinnostavanpaa, siihen voi helpommin samaistua. Pelkkää vaaleanpunaista ja ihanaa hattarahöttöä jaksaa katsella ja lukea hetken, mutta lopulta todellisuus voittaa ja tulee halu lukea sellaista joka koskettaa syvälle tunteisiin saakka. Herättikö kirjoitus ajatuksia? Jätä kommentti siitä 🙂
Katso tutkimus klikkaamalla kuvaa.
Yksi vastaus
Minä pidän blogien lukemisesta ja esimerkiksi sitä, kun kerrotaan masennuksesta tai muista elämän vastoinkäymisistä. Saatan lukea blogista, jota en muuten juurikaan seuraa, kirjoitukset jotka erottuvat virrasta: ne oikeaan elämään liittyvät. Haluan nähdä ihmisen siellä takana. Omassa blogissa on tiukka asiarajaus, mutta olen minäkin siihen tehnyt pari poikkeusta: lapsettomuus ja masennus kun leikkaavat läpi tätä ulkoilmaelämääkin. Haluan myös tuoda ilmi, että reippaatkin väsyy ja lapsettomuus taas voi osua kelle vaan. Haluan normalisoida näitä asioita, etteivät niistä kärsivät kokisi olevansa niin yksin.
Pari lajityyppiä tähän kiiltokuvailuun liittyen ärsyttää, lähinnä siksi, että niissä aliarvioidaan lukijoita.
Yksi lajityyppi on tämä kiiltokuvauhriutuminen: bloggaaminen on tuonut paineet ja siitä seuraa ahdistus kiiltokuvaelämästä. Ei tämä ole uutinen. Jos kirjoittamisessa pitää niin paljon valehdella ja tarjota sitä niin kapeaa suikaletta, että tulee paha olo, kannattaa ehkä viilata sitä omaa blogistrategiaa vähän aidompaan suuntaan. Herranjestas sentään. Miten ihmeessä tällaiseen tilanteeseen on tultu, että ihmistä ahdistaa kun on luonut omasta elämästään niin täydellisen jonkun muun silmissä?
Toinen on selittely kaupallisesta yhteistyöstä tyyliin “minä olen kirjoittanut kolme vuotta ja olen aidoin maailmassa ja nyt kun tein kaupallisen yhteistyön, en suinkaan myynyt sieluani ja luopunut aitoudestani vaan arvostelen vain tuotteita, joita käyttäisin muutenkin blablabla” eli poisselitetään sitä kaupallista kytköstä. Kaupalliset yhteistyöt on erittäin ookoo. Niiden selittely ja kytköksen vähättely on typerää. Kukaan ei kertoisi tuotteesta, josta ei pidä. Se ei ole olemassa oleva ongelma, johon pitää viitata sanomalla, että minä en tee niin ja vihjata, että muut sen sijaan tekevät moraalitonta aivopesua.
Sitten on vielä matkabloggaajien kollektiivinen lentokilometrien itsekauhistelu. Kun on käynyt 100 maassa, onkin hyvä nyt, kun omatunto alkaa kolkuttaa, sanoa että “mä puolitan lennot”. Kyllä minuakin kyllästyttäisi lentää tänä vuonna, jos koko viime vuoden olisin istunut lentokoneessa ja lupaus ei tuntisi edes vaikealta toteuttaa. Ja onko se vain tekniikka riisua aseita vastapuolelta: kun lentämistä kritisoivaa palautetta varmasti on tullut, tulee nyt ja tulevaisuudessa, voi aina johonkin puolittamiseen vedota. Kiillotusta, sanon minä.