Viime aikoina olen jälleen kamppaillut vaikeuksien kanssa enemmän kuin soisi. Pinnalle nouseva trauma erään myrskyn jäljiltä on ollut läsnä enemmän kuin poissa. Joka päiväinen, iltainen ja öinen kamppailu koko kehon valtaavaa tärinää, sydämen rytmihäiriöitä, puristavaa tunnetta rinnassa ja sänkyä tärisyttävän kovaa hakkaavan sydämen pettämisen pelkoa vastaan on ollut raastavaa.
Jokainen eristäytyneestä arjesta poikkeava asia, oli se sitten puhelinpalaveri, remonttiin liittyvä kohtaaminen, terapiatapaamisen odottelu tai vaikka perheenjäsenten luona kyläily, on aiheuttanut 1–3 päivän ennakkojännittämisen, unettomuuden, tärinän, ajatuksia melutorven lailla viiltävän korvan tinnituksen, sydänoireet ja väsymyksen koko tilanteeseen ja elämään. Ja päiviä kestävän palautumisen.
Jonka lisäksi somessa on jälleen aktivoitunut järjestelmällinen ja pitkäkestoinen häirintä, joka ahdistaa ja huolestuttaa. Kuusi vuotta jatkunut toistuva mustamaalaaminen ja siihen käytetty huomattava ajallinen panostus tekee asiasta raskaan.
Mikä on sosiaalisten tilanteiden pelko?
Olen kirjoittanut sosiaalisten tilanteiden pelosta usein, muun muassa artikkelissa: Sosiaalisten tilanteiden pelko, ainainen riesani, elämäni pilaaja!
Mutta tänään haluan kirjoittaa siitä, miten minua harmittaa, kun monet ympärilläni sanovat, että ”mene terapiaan”, mene sinne”, mene tänne”, ”ei tarvitse jännittää”, ”ei se niin kamalaa ole” ja niin edelleen.
Jos voisin, menisin terapiaan. Olin menossakin, mutta terapia-aika peruuntui. Olin jännittänyt 2 yötä ja 2 päivää ennalta terapiatapaamista, mutta se peruuntui sairastapauksen vuoksi.
Varaisin mielelläni uuden ajan, mutta, ymmärrätkö, kun kerron, että jos koko päivän ja yön täriset, sydän hakkaa, leposyke on korkealla, tunnet kylmät väreet etenevän raaja kerrallaan, kuten tärinänkin. Se on pelottavaa. Kun suvussa ja perheessä on sydän- ja verisuonisairauksien vuoksi kuoleman riski, se on entistä pelottavampaa. Kun tiedät, että olet elänyt stressihormonin jatkuvassa liikavaikutuksessa vuosia, se on vieläkin pelottavampaa.
Ymmärrät, että loppu voi olla lähellä vaikka et ole vielä edes 50 vuotta.
Silloin ei huvita tuhlata viikkoa jännittämiseen ja siitä palautumiseen, siihen, että ennalta 2 päivää ja yötä menee unettomuudessa, kun makaat sängyssä ja mietit, että jos nukahdat, heräätkö, tai jos pysyttelet hereillä, niin huomaatko, kun sydän tilttaa?
Tai et vaan pysty nukkumaan, kun sydän hakkaa niin, että peti tuntuu hyppivän samaan tahtiin. Tai siksi, että tärisevät väreet kulkevat sääristä ylöspäin aina poskiin ja kumpakarvoihin saakka, joskus niin kovin, että tuntuu kuin koko sänkykin tärisisi. Tai korvassa tinnittää niin kovin ettet kuule edes puolisosi puhetta.
Jos palaverista palautumiseen menee 2-5 päivää, että tärinä loppuu, tinnitus loppuu, saat taas unta ilman lääkkeitä. Viikossa usein, kun on muutakin, pakollista, kuin vain terapia, joten milloin saa olla tältä kaikelta rauhassa, jos joka viikko pitää jännittää jotakin tulevaa??
Joskus olen niin väsynyt, että yöllä yrittäessäni turruttaa tärinää ja sydämen hakkaamista lääkkeillä, mietin, että voisiko täältä vaan poistua kokonaan. Tämän kärsiminen tuntuu joskus niin ylivoimaiselta.
Ja nyt ahdistaa myös tämä somevainoaja, joka jatkaa häiriköintiään jo kuudetta vuotta putkeen.
Tässä ei ole kyse yksittäisistä kommenteista tai normaalista somekritiikistä, vaan pitkään jatkuneesta, toistuvasta ja kohdennetusta häirinnästä, jossa toistuu sama kaava:
- nimettömät tai valeprofiilit
- samat syytökset uudelleen ja uudelleen, vaikka niihin on vastattu faktoilla
- yrityksen, ammattitaidon tai uskottavuuden kyseenalaistaminen
- vihjailut laittomuuksista, valehtelusta ja moraalisesta epäonnistumisesta
- ajoitus, joka usein osuu näkyvyyden, onnistumisten tai esilläolon hetkiin
Perustellun käsityksemme mukaan häirinnän taustalla on yrittäjä, jonka kanssa yhteistyö päättyi, koska toiminta ei vastannut kirjallisessa sopimuksessa sovittua.
Alla muutamia poimintoja trolliprofiilien kommentoinneista, kaikki kuvassa näkyvät kommentit on käsitykseni mukaan saman henkilön jättämiä.
Kyllähän tällaisen kanssa eläminen on kuluttavaa. Varsinkin, kun et voi noille nimettömille profiileille oikein mitään. Estät viisi, niin ilmestyy kymmenen lisää.
Ainoa lohduttava ajatus tässä on se, että nähtävästi olemme tehneet häneen suuren vaikutuksen, kun yksi ihminen käyttää elämästään huomattavan määrän aikaa meidän haukkumiseemme, aikaa, jonka voisi käyttää myös rakentavammin, vaikkapa omaa tai läheistensä elämää rikastuttaen.
Se, mitä moni ei tunnu ymmärtävän, on se, että sosiaalisten tilanteiden pelko ei ole pelkkää jännittämistä. Se ei ole ujoutta, eikä se ole asia, jonka voisin vain päättäväisyydellä siirtää syrjään. Se on diagnosoitu sairaus, joka haittaa merkittävästi arkeani.
Nyt, kun kehoni on lisäksi joutunut huomaamaan, että näkyvyys somessa johtaa usein hyökkäykseen, se alkaa reagoida pelkästä ajatuksestakin. Sydän alkaa hakata, hengitys muuttuu pinnalliseksi, tärinä valtaa koko vartalon ja hermosto siirtyy hälytystilaan. Tämä ei ole jotain, jonka voisin itse valita menevän ”päälle tai pois”, vaan se on tahdostani riippumaton kehon reaktio.
Siksi lauseet kuten “ei tarvitse jännittää” tai “kyllä se siitä, kun vaan menet” satuttaa enemmän kuin auttavat. Ne ohittavat sen todellisuuden, jossa elän. Todellisuuden, jossa kehoni ei kuuntele järkeäni, vaan muistaa koetut traumat ja reagoi sen mukaan.
Se, mikä on tehnyt tästä viime aikoina entistä vaikeampaa, on, että oireiluni paheni merkittävästi erään laajaa huomiota saaneen kirjoituksen jälkeen. Kirjoitus käsitteli toimintaamme tavalla, joka ei pysynyt kaikilta osin faktoissa, mutta levisi nopeasti ja sai aikaan voimakkaan reaktion sosiaalisessa mediassa.
Tuo hetki nähtävästi rikkoi minussa jotakin pysyvällä tavalla. Julkinen keskustelu karkasi käsistä, ja yhtäkkiä en ollutkaan enää vain yrittäjä tai ihminen virheineen, vaan julkisen hyökkäyksen kohde. Sen jälkeen mikään näkyvyys ei ole enää tuntunut turvalliselta ja jokaisen postauksen tekeminen aiheuttaa jännitystä ja tärinää, pelkoa siitä, että onko tämä nyt ”se” postaus, josta alkaa uusi myrsky.
Sosiaalisten tilanteiden pelko, joka minulla oli jo entuudestaan, paheni. Oireet pahenivat potenssiin sata. Sydämen rytmihäiriöt, vapina ja unettomuus eivät enää ilmestyneet satunnaisesti, vaan ne ovat nyt osa arkeani, enemmän läsnä, kun poissa. Ja se on alkanut käydä entistä raskaammaksi.
Silti en aio muuttua näkymättömäksi. Minulla on yhtälainen oikeus kirjoittaa tuntemuksistani, jakaa kuulumisiani, kertoa yritykseni matkasta ja uusista ideoistani. Vaikka se saakin aikaan hermostossani taistele tai pakene -tilan, ja vaikka somen trollit eivät siitä pitäisikään.
