Moikka moi ihana lukijani.

Tässä istun toimiston koneella ja kuuntelen Spotifystä jotain ihan randomia. Olen istunut tässä ja tuijottanut tietokoneen näyttöä varmaan jo tunnin vailla minkäänlaista ajatuksen juoksua päässäni. Tosiasiassa minun piti aloittaa tämän bloggauksen kirjoittaminen jo päiviä sitten, mutta palautuminen rankasta viime viikosta on vienyt kauemmin kuin osasin odottaa.

Kun päässä ei enää liiku mitään - sosiaalisesti rajoittuneen arki

Päivätkin ovat menneet sekaisin mielessäni. En muista minä päivänä Me Naiset teki puhelinhaastattelun, enkä sitä minä päivänä Kotivinkki kävi täällä minua haastattelemassa?

MAINOS:

MAINOS PÄÄTTYY

Vanhojen asioiden muistelu tuntuu kerta toisensa jälkeen vaikeammalta ja vaikeammalta. On asioita, jotka ovat jo arkielämässäni muististani haalenneet, mutta toisinaan joku haluaa niistä kirjoittaa ja silloin joudun palaamaan niihin kivuliaisiin valintoihin, joita olen joskus entisessä elämässäni tehnyt.

Tälläkään kertaa en selvinnyt haastettalusta itkemättä ja haastattelusta oli lähtö suoraan seuraavaan tärkeään tapaamiseen; ostamaan liikehuoneistoa. Sekin meni aika sumussa. Muistan tarkistaneeni useaan useaan otteeseen myyjän tilinumeroa, ettei maksuni vaan mene väärään paikkaan. Muistan olleeni epävarma, onnistuuko maksu varmasti, ettei vahingossa vaan ole mennyt tilille jokin nostoraja päälle tai satu jotain muuta odottamatonta! Tällaiset epävarmuuden tunteet ovat itselleni tuttuja. Tarkistan joka kerta kaupassakin ennen kassalle menoa, että tilillä varmasti on rahaa. Kaipa se tilin positiivinen saldo on edelleen minulle niin uusi asia, että se täytyy pakonomaisesti tarkistaa ennen jokaista ostoa. Ettei asia vain olekaan vaikkapa unta!

Kun päässä ei enää liiku mitään - sosiaalisesti rajoittuneen arki

Viime viikko oli äärimmäisen raskas. Niin raskas etten ole jaksanut palata nuorimmaiseni luokanvalvojan viestiin jostakin koulutapaamisesta, enkä ole jaksanut aloittaa mitään minulle osoitettua hommaa. Edes saippuan valmistukseen en pystynyt tänään keskittymään. Se sentään useimmiten toimii myös terapiana vaikeiden asioiden vastapainoksi. Enkä ole edes pystynyt aloittamaan blogikirjoitusta, joka on ollut mielessäni jo päiviä.

MAINOS:

MAINOS PÄÄTTYY

Nytkin kirjoittaminen vie aikaa. Tuijotan ruutua sumuisin ajatuksin. Mistä kirjoittaisin? Tämä on niin tuttua ja arkipäiväisitä minulle. Se, että autolla asioille mennessä kaasujalka painuu alemmas, kuin oli tarkoitus tai, että parkkipaikalta lähtiessä lähilukulasit unohtuu silmille ja ihmettelen miksen nää ajaa? Ajatukset harhailevat enkä ole paikalla siinä hetkessä missä pitäisi.

Sumuiset ajatukset. Sellaista arkeni on aina useimpien sosiaalisten kohtaamisten jäljiltä. Nytkin ajatus on niin jumissa, että paras lopettaa kirjoittaminen, koska en saa ajatuksiani nyt ulos näppäimille.

Kun päässä ei enää liiku mitään - sosiaalisesti rajoittuneen arki
Kun päässä ei enää liiku mitään - sosiaalisesti rajoittuneen arki
Author

Johanna Amnelin -Tuotekehittäjän erikoisammattitutkinto -Suorittaa parhaillaan luonnonkosmetiikan tuotekehittäjän tutkintoa Johanna on taiteellista sukua sekä äitinsä, että isänsä puolelta ja onkin taiteillut niin kynän, pensselin, kameran kuin tietokoneenkin avulla. Johannan valokuvia on kutsuttu näyttelyihin aina Sveitsiin ja Lontooseen saakka, lisäksi amerikkalaisen countrytähden Waylon Jennigsin tyttärenpoika, Struggle Jennings on käyttänyt Johannan kuvia usein blogeissaan. Koulutukseltaan hän on tuotekehittäjä, mutta ammatiltaan taivaanrannan maalari CV

Vastaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: