Moikka moi arvoisa lukijani!

En normaalisti kirjoittele arvosteluja leffoista, joita katson, mutta Joaquin Phoenixin tähdittämä vuoden 2019 Joker ansaitsee muutaman sanan minunkin kirjoittamanani. Katsoimme leffan yhdessä mieheni kanssa eilen Googlen Play moviesin kautta ja reilun kahden tunnin elokuva oli mielestäni Joaquin Phoenixin ehkä paras näkemäni näyttelijäsuoritus! Joaquin ei aiemmin ole ollut mikään mieli-näyttelijäni ja olen katsellut hänen leffojaan lähinnä olosuhteiden pakosta, en niinkään näyttelijän itsensi vuoksi. Nyt mieleni kuitenkin muuttui ja Joaquin hyppäsi kyllä lempinäyttelijä kaartini kärkeen!

Joker elokuva kertoi mielenterveysongelmaisesta miehestä, joka oli kasvanut kovissa oloissa hyväksikäytettynä ja pahoinpideltynä, mielisairaaksi leimatun yksinhuoltajaäidin repaleisessa elämässä. Jokerin elämää varjosti harhat ja pakko-oireet, joiden vuoksi mies oli jatkuvasti ongelmissa niin tuttujen, kuin tuntemattomienkin kanssa ja kohtasi väkivaltaa niin työssään, kuin vapaa-aikanaankin.

Leffan ensijulkaisun päästyä yleisön nähtäville, oli katsojia marssinut ulos teatterista ja elokuva oli saanut paljon haukkuja sen juonesta sekä elokuvan raakuudesta. Tappamista lukuunottamatta elokuvassa nähdyt kohtaukset ovat oman kokemukseni mukaan aivan arkipäiväisiä tuntemuksia ja sattumuksia mielenterveysongelmaisen arjessa. Arthur (Jokerin oikea nimi) kärsi selvästi psykoottisista oireista, mahdollisesti jonkin sortin persoonallisuushäiriöstä sekä masennuksesta.

Kohtaus, jossa Arthur säntää yleiseen vessaan tapettuaan kolme henkilöä metrossa ja vaipuu vessassa transsinkaltaiseen tilaan ja alkaa tanssimaan, on mielestäni lähes oppikirjaesimerkki psykoosiin vaipuvasta henkilöstä, jonka mieli peittää näkemänsä ja kokemansa kauhun hetket toissijaisella toiminnolla, kuten tanssilla.

Mikä elokuvassa sitten on järkyttänyt joitakin katsojia niin, että ovat poistuneet teatterista kesken elokuvan tai kritisoineet leffan oikeuttavan väkivaltaan (rikkaita kohtaanko??)? Itse näen elokuvan olevan raadollinen, mutta suht tavanomainen kuvaus mielenterveysongelmaisen, etenkin psykoottisen ihmisen arjesta.

Tunnistin itse useita päähenkilön kokemia tunnetiloja omasta nuoruudestani ja varhaisaikuisuudestani. Minulla on nuorempana ollut moniakin diagnooseja, joista itse en taida edes tietää paljoakaan! Olen ensikerran ollut itsetuhoisuuden vuoksi laitoshoidossa muistaakseni 15-16 vuotiaana ja myöhemmin taisin olla mm. persoonallisuushäiriöllä diagnosoitu. Masennusdiagnoosin sain ensi kerran muistaakseni 24-vuotiaana ja se oli vain yksi diagnoosi lisää pitkään listaani diagnooseja. Nuorempana ei tullut oltua niin paljon kiinnostunut omista diagnooseista, että olisin niitä äidiltäni kysellyt ja siksipä en voi tietää mitä kaikkia kirjan+numero yhdistelmiä papereissani on aikoinaan lukenut.

Elokuva on väkivaltaisuudessaan omasta mielestäni “alempaa keskiluokkaa”, eli en nähnyt itse sen olevan mitenkään erityisen väkivaltainen, enkä tunnista elokuvasta oikeutusta väkivaltaan mitään ihmisryhmää kohtaan. Fiktiivinen elokuva oli varsin hidastempoinen ja tummahko katsaus päähenkilön sielunmaisemaan, joka oman kokemukseni mukaan on varsin tyyppillinen tunnemaailma esim. masentuneen elämässä. Siksi ihmetyttää, että elokuva on aiheuttanut niin suurta hälyä? Onko masennus ja muut mielenterveyden ongelmat muulle maailmalle niin vieras asia, että kun sitä kerrankin lähes todentuntuisesti esitetään valkokankaalla, aiheuttaa se ulosmarssia ja valitusta raakuudesta?

Leffan paras kohtaus on, kun Arthur tuntee olevansa täysin vapaa äidistään ja ympäröivästä maailmastaan ja tanssahtelee rappuja alas onnesta hurmaantuneena. Mikäli kahden tunnin puolisynkkä draama mielenterveysongelmaisesta kiinnostaa, on leffa sinua varten! Varsinaiseen Batman-leffojen Jokeriin elokuvalla oli päähenkilön ulkonäön ja nimen lisäksi vain hyvin löyhä yhteys.